Facebook Twitter blogi

View more posts

Tervehtiä vai eikö tervehtiä?

Terveisiä hiihtoladulta! Minua jotenkin naurattaa tämä asetelma. Unohdan taas, että Lapin laduilla ”kuuluu” tervehtiä toisia. Lähdin hiihtämään, ihmettelin tuttavallisia katseita, mielessä kävi jo ajatus: tunnenko tuon jostakin? Itselle aurinkoisessa tunturimaisemassa hiihtäminen on lähimpänä meditaatiota mihin ylipäätään pääsen. Olen hirveän hyvä sulkemaan kaiken muun näkö- ja kuulokenttäni ulkopuolelle, pikkuhiljaa ajatuksetkin nollaantuvat suksien suhinan tahtiin, tai sitten liitävät sinne tänne, kaikenmaailmanasiat läpivalaisten. En minä mitenkään ehdi kaikkia vastaantulijoita tervehtimään! Minähän olen tullut tänne rauhoittumaan! Ja siihen tietenkin kuuluu omissa oloissaan oleminen. Kaupungissa se on täysin tavallista ja odotettavaa, saan olla aivan rauhassa omassa rauhassa.

Tämä on klassinen esimerkki tilanteesta, joka tulee koulutuksessa esille. Miksi joku ei tervehdi? Tai: miksi joku toinen tervehtii? Ollaan kohteliaisuuden perusolemuksessa. Mitä kohteliaisuus oikein on? Olen tottunut siihen, että julkisissa paikoissa Helsingissä minun annetaan olla rauhassa. Voin ajatuksissani levätä. Jos joku ”häiritsee”, siihen on hyvä syy: Osaatko sanoa, missä on lähin R-kioski? Työpaikalla, erityisesti isommissa organisaatioissa, raja julkisen tilan ja oman työyhteisön välillä on veteen piirretty viiva. Joku ajattelee, että kaikkihan me tässä talossa työskennellään samassa organisaatiossa eli ollaan työkavereita – ja totta kai työkavereitaan kuuluu tervehtiä! Toinen mieltää, että vain he, kenen kanssa käy samoissa kokouksissa, tapaa kahvihuoneessa tai samalla käytävällä säännöllisesti, kuuluu samaan työyhteisöön – ja vain siinä tapauksessa heitä tulee tervehtiä. Tervehtiminen on luvallista ja tarpeen siis silloin, kun me olemme tuttuja toisillemme. Muuten kuuluu jättää rauhaan eikä häiritä. Toisen kohteliaisuusnäkemyksen mukaan minun kuuluu huomata samassa organisaatiossa työskentelevät, tai samoja latuja kulkevat, ja tervehtiä. Siis sanoa: Huomasin sinut!

Joskus tuntuu todella kivalta, että minut huomattiin, minut huomioitiin. Minusta ollaan jopa kiinnostuneita! Mutta joskus toiste taas minusta on silti ihana olla näkymätön. Olen kuullut, että monella ulkomailta Suomeen muuttaneella on sellainen olo, että on muuttunut yhtäkkiä näkymättömäksi. Kokemus on ymmärrettävä, jos on tottunut siihen, että tavaratalon hississä tai kerrostalon rappukäytävällä tai kapealla lumisella polulla sanotaan hei; ja sitten samoissa tilanteissa monen suomalaisen katse kiertää vastaantulijan, ja siten jättää rauhaan tai antaa olla omissa oloissaan.

Kumpikin voi olla kohteliaista, riippuu keneltä kysytään. Sepä eritaustaisten ihmisten kohtaamisen tekeekin niin kiinnostavaksi: asiat eivät ole joko tai, vaan sekä että…  

Lisää kommentti | Katsonut: 3868

Ryhdyin yksioikoisuuden dieetille

Ryhdyin yksioikoisuuden dieetille

Chimamanda Adichie kannustaa ajatuksia herättävässä TED puheessaan* etsimään tarinoita, monenlaisia näkökulmia samaan asiaan ja puhumaan asioista useista näkövinkkeleistä. Hätkähdin, kun hänen esimerkeistään tajusin, että minun ensisijainen tarina nigerialaisista on sähköpostikiertokirjeiden huijaustarina. Minulla on kyllä nigerialainen kollega, joka on tuonut täysin toisenlaisen tarinan – mutta miten helposti se hukkuu yksittäisen ihmisen tarinana tuon paljon toistetun huijauskiertokirjeen alle! Tukehtuu. Pienentyy. Suorastaan mitätöityy… Päätin panna pystyyn entistä tietoisemmin ”yksioikoisuuden ja yksipuolisuuden dieetin”.

·       En usko ensimmäistä mielikuvaa, joka mieleen tulee, vaan lähden miettimään, mistä ihmeestä minulle tuollainen ajatus tulee ensimmäisenä mieleen. Sieltähän taitaa yksipuolisen yleistyksen peikko pilkistellä…

·       Kyseenalaistan kaikki luokittelut ja jutut, jotka kertovat vain yhden puolen asiasta, eivätkä välttämättä edes kerro kenen näkökannalta asiat esitetään.

·       Haen muitakin näkökulmia, etsin lisää tietoa, kysyn erilaisilta ihmisiltä kokemuksia.

·       En jumitu omaan totuuteeni, vaan olen utelias, haluan oppia!

Onkohan tämä yhtä vaikea toteuttaa kuin karkkilakko makeisriippuvaiselle?

Lukufriikkinä olen perinteisesti hakenut uusia näkökulmia kirjallisuudesta. Uusia maisemia nigerialaiseen elämään tarjoaa tällä hetkellä Chimamandan novellikokoelma Huominen on liian kaukana. (Miten paljon nimi voi kertoa!?) Dokumentit ovat myös loistavia ikkunoita toisenlaisiin todellisuuksiin. Hyvä elokuvia pakottaa tai antaa mahdollisuuden katsoa elämää toisin silmin. Ja ihmiset! He ovat eläviä tietolähteitä, oman elämänsä (niin muodikkaita) kokemusasiantuntijoita. Niin kuin vaikka yläkerrassani asuva espanjalainen nainen, jonka kautta pääsen aivan eri tavalla käsitykseen siitä, millaista on elää Espanjassa taloudellisen kriisin keskellä, kun nuorisotyöttömyys lähentelee 60%. Ei tarvitse myöskään lähteä kauaksi kokemaan erilaisia juhlia. Suomi on erilaisten seurojen luvattu maa, ystävyysseurojakin on kymmenittäin, ja ne järjestävät paljon kiinnostavia tapahtumia – Miten olisi esimerkiksi Suomi-Intia –seuran Diwali –juhla eli valon juhla Tikkurilassa? Ja niin edelleen.

Täytyy altistua! Vaikka voi käydä niin, että joutuu argentiinalaista tangoa osaamattomana mukaan tanssiin… Sittenpä on taas opittu jotain uutta!

 *(http://www.ted.com/talks/chimamanda_adichie_the_danger_of_a_single_story.html

Lisää kommentti | Katsonut: 3492

Minä suvaitsen sinua

Minä suvaitsen sinua

Suvaitsevaisuus on sana, joka toistuu juhlapuheissa, tavoitteissa ja strategioissa. Suvaitsevaisuuden nimeen vannotaan ja siihen pyritään. Sitä pidetään ihannetilana. Minun on aina yhtä vaikea suhtautua siihen. Yritän ajatella: Ehkä suvaitsevaisuuden suosio kertoo, missä vaiheessa kansakuntana ja yhteiskuntana olemme? Silti se tökkii. Mitä sillä oikeastaan tarkoitetaan? Millaisia arvoasetelmia suvaitsevaisuuden taakse kätkeytyy?

Käytetäänpä suvaitsevaisuus –sanaa aktiivisessa merkityksessä. Kuvitellaan, että sanoisin sinulle: ”Minä suvaitsen sinua!” Miltä se sinusta tuntuisi? Mitä ajattelet ja tunnet minun tarkoittavan? Eikö siitä helposti tule sellainen olo niin kuin sanoisin, että Jos minun pakko on, niin voin kyllä hyväksyä, että olet siinä, mutta en tee sitä kyllä mielelläni… Ja jos ajatusta jatkaa, niin lause voisi tuoda mieleen myös, että on varmaan paras olla niin kuin tuo tyyppi tahtoo, koska muuten..? Suvaitsevaisuus on suljettu tila, siinä on selkeät raamit, jotka asettelee ”minä” eli se, joka ”suvaitsee”. Suvaitsevaisuus on ehdollista, se asettelee osapuolet selkeästi valtahierarkiaan. 

Ajatellaanpa vaikka, että sanoisin: Kyllä meillä suvaitaan insinöörit työkavereiksi!  Lähtöolettamuksena siis on, että insinöörit eivät ole kovin hyviä työkavereita, mutta meidän työyhteisö on niin edistyksellinen, että se ottaa jopa insinöörejä yhteisöönsä. Voisiko ajatusta jopa jatkaa, että Me kyllä suvaitaan insinöörien outous, jos… ME voimme määritellä, mitä tuo ”jos” tarkoittaa: mitä heidän kannattaa tai suorastaan pitää osata, miten ja millaisista asioista kannattaa puhua, miten pukeutua, millaisia asioita pitää tärkeänä, jne.  

Ei ole yhdentekevää, millaisia sanoja me käytetään. Se kertoo kaikenlaista. Jos nyt on (ainakin) retoriikan tasolla päästy sietämisestä suvaitsevaisuuteen, mikä olisi seuraava askel? Minä olen kiinnostunut sinusta? Minä olen utelias sinun suhteesi? Vaiko jopa: Minä arvostan sinua?

Lisää kommentti | Katsonut: 3687