Minä suvaitsen sinua

Minä suvaitsen sinua

Suvaitsevaisuus on sana, joka toistuu juhlapuheissa, tavoitteissa ja strategioissa. Suvaitsevaisuuden nimeen vannotaan ja siihen pyritään. Sitä pidetään ihannetilana. Minun on aina yhtä vaikea suhtautua siihen. Yritän ajatella: Ehkä suvaitsevaisuuden suosio kertoo, missä vaiheessa kansakuntana ja yhteiskuntana olemme? Silti se tökkii. Mitä sillä oikeastaan tarkoitetaan? Millaisia arvoasetelmia suvaitsevaisuuden taakse kätkeytyy?

Käytetäänpä suvaitsevaisuus –sanaa aktiivisessa merkityksessä. Kuvitellaan, että sanoisin sinulle: ”Minä suvaitsen sinua!” Miltä se sinusta tuntuisi? Mitä ajattelet ja tunnet minun tarkoittavan? Eikö siitä helposti tule sellainen olo niin kuin sanoisin, että Jos minun pakko on, niin voin kyllä hyväksyä, että olet siinä, mutta en tee sitä kyllä mielelläni… Ja jos ajatusta jatkaa, niin lause voisi tuoda mieleen myös, että on varmaan paras olla niin kuin tuo tyyppi tahtoo, koska muuten..? Suvaitsevaisuus on suljettu tila, siinä on selkeät raamit, jotka asettelee ”minä” eli se, joka ”suvaitsee”. Suvaitsevaisuus on ehdollista, se asettelee osapuolet selkeästi valtahierarkiaan. 

Ajatellaanpa vaikka, että sanoisin: Kyllä meillä suvaitaan insinöörit työkavereiksi!  Lähtöolettamuksena siis on, että insinöörit eivät ole kovin hyviä työkavereita, mutta meidän työyhteisö on niin edistyksellinen, että se ottaa jopa insinöörejä yhteisöönsä. Voisiko ajatusta jopa jatkaa, että Me kyllä suvaitaan insinöörien outous, jos… ME voimme määritellä, mitä tuo ”jos” tarkoittaa: mitä heidän kannattaa tai suorastaan pitää osata, miten ja millaisista asioista kannattaa puhua, miten pukeutua, millaisia asioita pitää tärkeänä, jne.  

Ei ole yhdentekevää, millaisia sanoja me käytetään. Se kertoo kaikenlaista. Jos nyt on (ainakin) retoriikan tasolla päästy sietämisestä suvaitsevaisuuteen, mikä olisi seuraava askel? Minä olen kiinnostunut sinusta? Minä olen utelias sinun suhteesi? Vaiko jopa: Minä arvostan sinua?