Tervehtiä vai eikö tervehtiä?

Terveisiä hiihtoladulta! Minua jotenkin naurattaa tämä asetelma. Unohdan taas, että Lapin laduilla ”kuuluu” tervehtiä toisia. Lähdin hiihtämään, ihmettelin tuttavallisia katseita, mielessä kävi jo ajatus: tunnenko tuon jostakin? Itselle aurinkoisessa tunturimaisemassa hiihtäminen on lähimpänä meditaatiota mihin ylipäätään pääsen. Olen hirveän hyvä sulkemaan kaiken muun näkö- ja kuulokenttäni ulkopuolelle, pikkuhiljaa ajatuksetkin nollaantuvat suksien suhinan tahtiin, tai sitten liitävät sinne tänne, kaikenmaailmanasiat läpivalaisten. En minä mitenkään ehdi kaikkia vastaantulijoita tervehtimään! Minähän olen tullut tänne rauhoittumaan! Ja siihen tietenkin kuuluu omissa oloissaan oleminen. Kaupungissa se on täysin tavallista ja odotettavaa, saan olla aivan rauhassa omassa rauhassa.

Tämä on klassinen esimerkki tilanteesta, joka tulee koulutuksessa esille. Miksi joku ei tervehdi? Tai: miksi joku toinen tervehtii? Ollaan kohteliaisuuden perusolemuksessa. Mitä kohteliaisuus oikein on? Olen tottunut siihen, että julkisissa paikoissa Helsingissä minun annetaan olla rauhassa. Voin ajatuksissani levätä. Jos joku ”häiritsee”, siihen on hyvä syy: Osaatko sanoa, missä on lähin R-kioski? Työpaikalla, erityisesti isommissa organisaatioissa, raja julkisen tilan ja oman työyhteisön välillä on veteen piirretty viiva. Joku ajattelee, että kaikkihan me tässä talossa työskennellään samassa organisaatiossa eli ollaan työkavereita – ja totta kai työkavereitaan kuuluu tervehtiä! Toinen mieltää, että vain he, kenen kanssa käy samoissa kokouksissa, tapaa kahvihuoneessa tai samalla käytävällä säännöllisesti, kuuluu samaan työyhteisöön – ja vain siinä tapauksessa heitä tulee tervehtiä. Tervehtiminen on luvallista ja tarpeen siis silloin, kun me olemme tuttuja toisillemme. Muuten kuuluu jättää rauhaan eikä häiritä. Toisen kohteliaisuusnäkemyksen mukaan minun kuuluu huomata samassa organisaatiossa työskentelevät, tai samoja latuja kulkevat, ja tervehtiä. Siis sanoa: Huomasin sinut!

Joskus tuntuu todella kivalta, että minut huomattiin, minut huomioitiin. Minusta ollaan jopa kiinnostuneita! Mutta joskus toiste taas minusta on silti ihana olla näkymätön. Olen kuullut, että monella ulkomailta Suomeen muuttaneella on sellainen olo, että on muuttunut yhtäkkiä näkymättömäksi. Kokemus on ymmärrettävä, jos on tottunut siihen, että tavaratalon hississä tai kerrostalon rappukäytävällä tai kapealla lumisella polulla sanotaan hei; ja sitten samoissa tilanteissa monen suomalaisen katse kiertää vastaantulijan, ja siten jättää rauhaan tai antaa olla omissa oloissaan.

Kumpikin voi olla kohteliaista, riippuu keneltä kysytään. Sepä eritaustaisten ihmisten kohtaamisen tekeekin niin kiinnostavaksi: asiat eivät ole joko tai, vaan sekä että…